Syyskuulumisia

Jopas onkin taas vierähtänyt aikaa viimeisimmästä kirjoituksesta!
Meillä ollaan aloiteltu treenikautta tänä syksynä varsin hitaanpuoleisesti, sillä lauman kasvettua on vetotreenit jääneet toistaiseksi enemmän taka-alalle. Joikun kanssa ollaan edelleen pitkin syksyä keskitytty käskyjen, suuntien ja perus tottelevaisuuden treenaamiseen niin kauan kun ikä ei ihan vetotreeneihin ole riittänyt. Jimmyn treenaaminen on siinä samalla jäänyt sivuun myöskin, sillä yksin Jimmyä ei kauheasti vetäminen kiinnosta ja Jimmyn viime kauden treenikaveri Koda asuu nykyään toisella paikkakunnalla. Junnuarjen lisäksi loppukesästä meille muutti edesmenneen isäni 10-vuotias dreeveri-papparainen eläkepäiviään viettämään, joten kun koiramainen arki on triplaantunut ja siihen vielä lisänä omat arjen velvollisuudet, niin tässä on ollut niin koirilla kuin isäntäväelläkin vähän sopeutumisen paikka.

Koiramaista arkea

Joikusta on kasvanut hieno nuori mies ja on ollut hauska huomata, miten jatkuvasti yhä enenevissä määrin Joikun pentuluonteen takaa on alkanut näkymään sellaisia ison huskyn piirteitä. Toki edelleen niitä pentumaisiakin piirteitä Joikussa näkyy ja välillä mm. kiljutaan kurkku suorana jos esimerkiksi ei herkkuja tipu, mutta nämä urokset nyt muutenkin tuntuvat olevan vähän sellaisia ikuisia kakaroita -ainakin mitä edelleen Jimmyn käytöksen perusteella voisi sanoa.

Nopeasti se pentuaika vain menee

Joiku täytti lokakuun viimeinen päivä 10kk ja sen kunniaksi päätimme kokeilla, miten pojilta vetohommat yhdessä sujuu. Tätä ennemmin Joikua ollaan jokusen kerran totutettu vetovaljaisiin ja ollaan käyty poikien kanssa juoksemassa. Tiedostimme ottavamme riskin siinä, että laitettiin pojat saman tien yhdessä vetämään yksilötreenauksen sijaan, mutta vaikka Jimmy onkin sellainen hieman "sunnuntaivetäjä", on tällä kuitenkin käskyt hallussa ja edellisen kauden perusteella satunnaisesta vetoinnosta huolimatta Jimmy osaa keskittyä eteenpäin kulkemiseen ympärillä olevien häiriötekijöiden sijaan. Oikeastaan ainoat miinukset Jimmyssä mitä tulee vetotreeneihin, ovat juurikin vetoinnon satunnaisuus ja ääniarkuus, mitä tulee takana tulevaan menopeliin. Viime kaudella tosin ääniarkuudenkin suhteen tapahtunut kehitys oli huomattava.
Tähän mennessä Joiku taas on osoittanut olevansa todella reipas tapaus, suorastaan peloton. Esimerkiksi jos imuroidaan, niin siinä missä Jimmy menee sängyn alle kamalaa ääntä karkuun, Joiku makaa reporankana kyljellään vaikka imuroisi aivan tämän vierestä, eikä pahemmin vaivaudu siirtymään edes käskystä. Tuohon reippaaseen luonteeseen kun lisää vielä Joikun todella kovan vetoinnon, en huolestunut riskistä laittaa poikia samantien yhdessä pyörän eteen.

Poikien ensimmäinen yhteinen treenimatka oli huikea kilometri ja mieheni sai kunnian toimia musherina (arkajalkuudellanihan ei ollut asian kanssa mitään tekemistä). Siinä poikia asetellessani liinoineen pyörän eteen Joiku hieman katseli taakse sen näköisenä, että päässä raksutti ajatuksena "Miksi tuo yksi on tuolla takana? Mikäs tämä homman nimi nyt oikein on?", mutta kun käsky eteenpäin kävi ja pojat pääsivät vauhtiin, ei Joiku edes vilkuillut taakseen! Matkassa ei montaa minuuttia mennyt ja takaisin varikolle pinkoi iloisen näköinen huskykaksikko kielet pitkällä. Isäntä totesi, että ikinä aiemmin ei ole noin paljon vauhtia ollut!

Tästä on nyt hyvä jatkaa treenailua ja ehkä sieltä tuo Jimmykin alkaa saamaan lisää treeni-intoa kun kaverina on tuollainen yli-innokas voimapakkaus. ;)

Vauhdin hurmaa

Tähän loppuun vielä videonpätkää tuosta treenistä. :) 

Kesäkuulumisia

Kesä on viimein saapunut ja siinä missä moni meistä ihmisistä nauttii lämmöstä, huskyt siirtyvät vetohommista kesälomalle ja yrittävät selviytyä taas yhden kesän yli paahtumatta.
Meillä huomaa selkeästi sen eron, että Joikulla on paksumpi turkki kuin mitä Jimmyllä. Nyt kun tosiaan lämpimämmät ilmat ovat saapuneet, Joiku läähättää lähes koko ajan siinä missä Jimmyn tämä kuumuus vain saa entistä laiskemmaksi.

Heatness first aid kit for husky -Chill Out huivi (Musti&Mirri)

Näiden kuumien päivien pelastus on onneksi koiraranta, jonne koiruudet mielellään lähtevätkin. Jimmy itseasiassa sekoaa autossa, mitä lähemmäksi koirarantaa päästään: normaalisti niin hiljainen poika aloittaa epätoivoisen ulinan Ollaanko jo perillä? Koska ollaan perillä!?! Pitää päästääää! 
Joikukin on huomannut jo ensimmäisen rannalla vierailunsa myötä, miten kivasta paikasta on kyse. Eikä ihmekään, sillä Joikuhan on jo ihan pienestä pitäen ollut innokas vedellä läträäjä.
Kumpikaan koirista ei ole mikään kovin innokas varsinaisesti uimaan, mutta viileässä vedessä kahlaaminen ja vesilelujen noutaminen, sehän se on ihan parasta! Ja Jimmyhän ei siedä lainkaan aaltoja -jos aallokkoa on yhtään tavallista enemmän, Jimmy pysyttelee rannan tuntumassa.
Kotona koirapyykillä sitä sitten taas saakin huomata sen, miten paksu turkki Joikulla onkaan: Vaikka Joikun pesisi suihkussa, ropisee siitä hiekkaa vielä loppuillan, sillä turkki tuntuu imevän hiekan kuin sieni konsanaan.

Joikun sopeutuminen meidän pieneen pesueeseen on sujunut todella hyvin. Pojat ovat kuin paita ja peppu: Viisi vuotta tänä vuonna täyttävä Jimmykin osaa olla toisinaan hyvin pentumainen ja onkin ollut hyvää leikkiseuraa touhukkaalle Joikulle. Yöaikaan kuitenkin pojat viihtyvät omissa oloissaan ongelmitta -Jimmy tuttuun tyyliinsä tuhisee meidän sängyn alla ja Joiku taas koiraportin toisella puolen, olohuoneen ulkopuolella.
Täytyy todeta, että elämä helpottui hurjasti siinä kohtaa kun Joikun rokotukset astuivat voimaan ja pääsimme taas koirapuistoilemaan! Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsinkin, on poikien yhteisulkoilut olleet hieman haastavia, jos yksin on molempia vienyt samaa aikaa, sillä monesti kesken lenkin on meno mennyt leikkimieliseksi painimiseksi, joka on taas ollut aika ärsyttävää kun siinä on topakkana yrittänyt kiskoa koiria irti toisistaan, samalla pitäen hihnoista kiinni. Parastahan olisi nimenomaan kun nämä saisivat leikkiä ja painia sydämensä kyllyydestä nimenomaan ulkona, mutta koska Jimmyä ei uskalla pitää irti edes syrjäisemmässä paikassa (tästä saimme taas muistutuksen jokin aika sitten), ei näitä ulkoleikkimahdollisuuksia oikein ole ollut, mikä taas on kostautunut sitten juurikin näinä hihnalenkeillä tapahtuvina painihetkinä. Nyt kun voidaan koirapuistossa käydä, on painileikit hihnalenkkien aikana vähentyneet lähes nollaan.

Joikun ensimmäinen koirapuistoreissu oli jännittävä, meille ihmisille. Sinä aikana kun Joiku on meillä ollut, olemme todenneet tämän olevan rohkea, suorastaan peloton pentu. Ajattelimme kuitenkin, että viimeistään koirapuistoon ensimmäistä kertaa mennessämme, näemme hieman pelokasta pikku-pentua. Vaan mitä vielä! Kun Joiku meni puistoon ensimmäistä kertaa, oli vastassa neljä vierasta koiraa. Tästä huolimatta Joiku tepasteli puistoon reippain, pelottomin askelin, pörhistelemättä lainkaan niska- ja selkäkarvojaan ja pisti juoksuksi! Aivan kuin olisi ollut tuolla koirapuistossa miljoona kertaa aiemminkin!

Onnelliset koirapuistoilijat

Tuumaustauko

Etsi kuvasta husky

Kun pentu on talossa, sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Tottakai, sillä pennut ovat touhukkaita ja todella kiinnostuneita ympäristöstään. Muistan kun Jimmy puolivuotiaana pääsi minulta karkuun ja siinä vapaana pihapiirissä juoksennellessaan löysi siilin. Se alkoi leikkiä siilillä kuin vinkulelulla konsanaan: lätki sitä tassulla, riepotteli, viskasi menemään ja taas juoksi lätkimään siiliparkaa. Tuon sadistisen leikkinsä se lopulta kruunasi kierimällä siilin päällä onnessaan samalla kun itse vieressä kiljuin inhotuksen vallassa.
Tämä inhottava hetki muistui mieleeni maanantaina, kun olin viemässä poikia ulos. Meidän talon vieressä olevassa puistossa pomppii tällä hetkellä paljon pikkulintuja, olisivatko ne nyt sitten räkättirastaita. Joiku on jo aikaisemmin suupieliä lipoen näitä lintuja vaaninut, mutta onneksi se on vain jäänyt pelkäksi vaanimiseksi. Tähän saakka.
Pojat olivat siis minulla juoksuvyössä kiinni ja taas kerran sellainen lintu pomppi huolettomana edellämme, josta pojat innostuivat ja alkoivat kiskomaan linnun luokse. Eivätpä he hirveästi ehtineet kiskomaan eteenpäin kun tajusin, että Joikulla olikin tuo pikkulintu suussa! Itse menin inhotuksesta paniikkiin, eihän minulla ollut edes mitään käsineitä joilla ottaa lintu pois Joikulta. Lintu epätoivoisesti räpiköi Joikun suussa, Joiku tyytyväisenä pyllähti istumaan maahan, minä kiljuin vieressä ja Jimmy katseli hölmönä tyyliin Mitä täällä tapahtuu? Oli se varmaan eri koominen näky! Onneksi Joiku lopulta pudotti linnun suustaan, jolloin sain kiskaistua tämän kauemmaksi. Lintu-parka jäi maahan retkottamaan kun me jatkoimme lenkkiämme, minä inhotuksesta vieläkin puistatellen ja Joiku haikeana saalistaan katsellen. Eipä tehnyt loppupäivänä mieli vastaanottaa märkiä pusuja Joiku-pojalta!

"Tää nyt on tätä pennun arkea, mitäs oletit?"

Tassujen määrä tuplaantui

Siitä onkin ihan turhan pitkä aika kun viimeksi olen tänne kirjoitellut. Ja hurjan paljon on tässä välissä ehtinyt myös tapahtumaan. Suurin muutos meidän arjessamme lienee se, että Jimmy on saanut vihdoin ja viimein kaverin!
Maaliskuun puolessa välissä meille nimittäin kotiutui pieni rekikoiran alku, Joiku. Täytyy sanoa, että vaikka kuinka sitä tohkeissaan odottaa pennun tuloa taloon ja yrittää valmistautua siihen parhaalla mahdollisella tavalla, lyö se pentuarki silti hieman kasvoille. Ainakin jos edellisen huskynpennun tulosta taloon on se neljä vuotta aikaa.
Vielä kun asutaan kerrostalossa, on sisäsiisteyden opettelu aikamoista rumbaa kun rappusia saa ravata tunnin välein, välillä puolenkin tunnin. Ja ne pentuhampaat, niin pienet mutta silti niin pirun terävät. Ja aina niitä oltaisiin asettelemassa kaikkialle!

Ensimmäinen viikko uudessa kodissa.

Aika kultaa muistot, tavataan sanoa. Enkä epäile hetkeäkään etteikö näin olisi. Mutta siitä huolimatta väittäisin, että Jimmy oli pentuna huomattavasti pehmeäpäisempi tapaus, mitä tämä meidän pikku-vesselimme.
Jo ensimmäisestä päivästä lähtien Joiku oli reipas kuin mikä: Tuntui ettei sillä ollut minkäänlaista koti-ikävää ja rohkeasti se tutki joka kolkan asunnossamme ja jopa talon pihapiirissä se oli innokkaana menossa joka suuntaan. Suotta jännitimme myöskään ensimmäistä yötä, sillä se meni vallan mainiosti. Pentu nukkui yönsä pentuportin takana kiltisti ja ilman sen kummempaa draamaa ja Jimmy sai nukkua yönsä makuuhuoneessa, kuten sillä normaalistikin on tapana. Pelkäsimme siis sitä, että pentu ei rauhoitu lainkaan nukkumaan, jos se joutuu olemaan yksin pentuportin takana, jolloin olisimme joutuneet laittamaan Jimmyn sen kaveriksi.
Ensimmäiset käskyt, istu, maahan, tassu sekä oman nimensä Joiku oppi myös ihan ensimmäisten päiviensä aikana.

Nyt oikeastaan vasta kun pari viikkoa on kulunut, sitä huomaa paremmin, että reippaasta luonteestaan huolimatta Joikunkin kotiutuminen vei pienen aikaa. Nykyään nimittäin arki tuntuu järjestäytyneen jonkinlaiseen rytmiin kun alussa niin meillä ihmisillä kuin Joikullakin tuntui olevan uudet rutiinit hieman hakusessa. Nykyään aamut menee heräämisen ja aamupalan jälkeen tunnin parin välein ulkona ramppaamisessa, iltapäivällä koirien kanssa tehdään Joikun mittapuulla hieman pidempi lenkki, jonka jälkeen pentu taas saa ruokaa ja nukkuu ja sitten alkaakin iltaramppaaminen koirien kanssa ulkona. Usein iltaisin, kun mieheni on ensin vienyt Joikun ulos ja lähtee sitten viemään Jimmyä iltalenkille, jään kahdestaan kotiin Joikun kanssa ja pääsen todistamaan sellaisia iltahepuleita että oksat pois. Eräänkin kerran aikana olin lähes varma, että pentu roikkuu kohta kattolampusta, sillä niin paljon virtaa sillä tuntui olevan! Sen kerran sainkin aika reippaasti komentaa, että pentu vihdoin rauhoittui ylikierrostilastaan.

Ja tosiaan, meillä on menossa treenikausi mitä tulee näiden yhteisulkoilutuksiin, joten siksi enimmät ulkoilut tapahtuvat koirilla erikseen. Sillä hassua kyllä, välillä kun nämä ulkoilevat yhdessä, on Jimmy se, joka saa kauhean hepulin ja tarttuu Joikua niskasta ja yrittää riepotella. Siinä on kyllä muutama kirosana kielen päällä, jos yksin on tuon sirkuksen kanssa liikkeellä ja yrittää repiä 25 kiloista huskya yhdellä kädellä irti toisen niskasta ja samalla pitää toisessa kädessä pikku-piraijan hihnaa.

Yleisesti ottaen pojat tulevat hienosti toimeen. Täytyy tunnustaa, että hieman jännityksellä odotan pennun alkavaa murrosikää ja sitä, miten meillä sitten koirien keskinäinen hierarkia järjestyy. Jimmy nimittäin on niin lepsun luonteinen, että nyt jo antaa periksi herkästi Joikulle, jopa ruokakupilla. Ainut mistä on Jimmyn taholta tullut sanomista, on luut. Joikulle taas isompien koirien kunnioittaminen tuntuu olevan täysin vieras juttu. Jo ensimmäisinä päivinä ulkoillessaan talomme vieressä olevassa puistossa, se istui rinta rottingilla murahdellen tuijottamaan kun vastaan käveli vieras koira.
Ja mitä tulee äänen käyttöön, sen Joiku kyllä osaa jos niikseen tulee. Auta armias, jos ruoka on pistetty tekeytymään sillä aikaa kun Joiku käy ulkona ja sisälle tultaessa pitäisi vielä tassut pyyhkiä! Sellainen laulanta alkaa ettei mitään rajaa ja meidän mykkä-poika Jimmykin vielä yhtyy tähän lauluun häntä heiluen. Ennen laulavat huskyt youtube-videoissa naurattivat. Nyt toivon että naapureita naurattaa moinen tosielämässä.

 Koda kävi kylässä. :)

Rentoa uneksintaa.

Tällä viikolla käytiin vähän ulkoilemassa metsässä poikien kanssa ja Joiku sai olla hetkittäin irti kun treenattiin luoksetuloa. Voi sitä onnea kun pieni sai pinkoa vapaana omaan tahtiinsa, tehden juoksuspurtteja ja välillä pyllähtää sammalikkoon! Jimmy-parka katseli huuli pyöreänä juoksuvyön päästä: miksi tuo rääpäle saa mennä vapaana ja minä en? 

Sylissä matkustaminen on kivaa. 

Metsälenkin päätteeksi on hyvä nukkua "isoveljen" kainalossa.