Meillä huomaa selkeästi sen eron, että Joikulla on paksumpi turkki kuin mitä Jimmyllä. Nyt kun tosiaan lämpimämmät ilmat ovat saapuneet, Joiku läähättää lähes koko ajan siinä missä Jimmyn tämä kuumuus vain saa entistä laiskemmaksi.
Heatness first aid kit for husky -Chill Out huivi (Musti&Mirri)
Näiden kuumien päivien pelastus on onneksi koiraranta, jonne koiruudet mielellään lähtevätkin. Jimmy itseasiassa sekoaa autossa, mitä lähemmäksi koirarantaa päästään: normaalisti niin hiljainen poika aloittaa epätoivoisen ulinan Ollaanko jo perillä? Koska ollaan perillä!?! Pitää päästääää!
Joikukin on huomannut jo ensimmäisen rannalla vierailunsa myötä, miten kivasta paikasta on kyse. Eikä ihmekään, sillä Joikuhan on jo ihan pienestä pitäen ollut innokas vedellä läträäjä.
Kumpikaan koirista ei ole mikään kovin innokas varsinaisesti uimaan, mutta viileässä vedessä kahlaaminen ja vesilelujen noutaminen, sehän se on ihan parasta! Ja Jimmyhän ei siedä lainkaan aaltoja -jos aallokkoa on yhtään tavallista enemmän, Jimmy pysyttelee rannan tuntumassa.
Kotona koirapyykillä sitä sitten taas saakin huomata sen, miten paksu turkki Joikulla onkaan: Vaikka Joikun pesisi suihkussa, ropisee siitä hiekkaa vielä loppuillan, sillä turkki tuntuu imevän hiekan kuin sieni konsanaan.
Joikun sopeutuminen meidän pieneen pesueeseen on sujunut todella hyvin. Pojat ovat kuin paita ja peppu: Viisi vuotta tänä vuonna täyttävä Jimmykin osaa olla toisinaan hyvin pentumainen ja onkin ollut hyvää leikkiseuraa touhukkaalle Joikulle. Yöaikaan kuitenkin pojat viihtyvät omissa oloissaan ongelmitta -Jimmy tuttuun tyyliinsä tuhisee meidän sängyn alla ja Joiku taas koiraportin toisella puolen, olohuoneen ulkopuolella.
Täytyy todeta, että elämä helpottui hurjasti siinä kohtaa kun Joikun rokotukset astuivat voimaan ja pääsimme taas koirapuistoilemaan! Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsinkin, on poikien yhteisulkoilut olleet hieman haastavia, jos yksin on molempia vienyt samaa aikaa, sillä monesti kesken lenkin on meno mennyt leikkimieliseksi painimiseksi, joka on taas ollut aika ärsyttävää kun siinä on topakkana yrittänyt kiskoa koiria irti toisistaan, samalla pitäen hihnoista kiinni. Parastahan olisi nimenomaan kun nämä saisivat leikkiä ja painia sydämensä kyllyydestä nimenomaan ulkona, mutta koska Jimmyä ei uskalla pitää irti edes syrjäisemmässä paikassa (tästä saimme taas muistutuksen jokin aika sitten), ei näitä ulkoleikkimahdollisuuksia oikein ole ollut, mikä taas on kostautunut sitten juurikin näinä hihnalenkeillä tapahtuvina painihetkinä. Nyt kun voidaan koirapuistossa käydä, on painileikit hihnalenkkien aikana vähentyneet lähes nollaan.
Joikun ensimmäinen koirapuistoreissu oli jännittävä, meille ihmisille. Sinä aikana kun Joiku on meillä ollut, olemme todenneet tämän olevan rohkea, suorastaan peloton pentu. Ajattelimme kuitenkin, että viimeistään koirapuistoon ensimmäistä kertaa mennessämme, näemme hieman pelokasta pikku-pentua. Vaan mitä vielä! Kun Joiku meni puistoon ensimmäistä kertaa, oli vastassa neljä vierasta koiraa. Tästä huolimatta Joiku tepasteli puistoon reippain, pelottomin askelin, pörhistelemättä lainkaan niska- ja selkäkarvojaan ja pisti juoksuksi! Aivan kuin olisi ollut tuolla koirapuistossa miljoona kertaa aiemminkin!
Onnelliset koirapuistoilijat
Tuumaustauko
Etsi kuvasta husky
Kun pentu on talossa, sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Tottakai, sillä pennut ovat touhukkaita ja todella kiinnostuneita ympäristöstään. Muistan kun Jimmy puolivuotiaana pääsi minulta karkuun ja siinä vapaana pihapiirissä juoksennellessaan löysi siilin. Se alkoi leikkiä siilillä kuin vinkulelulla konsanaan: lätki sitä tassulla, riepotteli, viskasi menemään ja taas juoksi lätkimään siiliparkaa. Tuon sadistisen leikkinsä se lopulta kruunasi kierimällä siilin päällä onnessaan samalla kun itse vieressä kiljuin inhotuksen vallassa.
Tämä inhottava hetki muistui mieleeni maanantaina, kun olin viemässä poikia ulos. Meidän talon vieressä olevassa puistossa pomppii tällä hetkellä paljon pikkulintuja, olisivatko ne nyt sitten räkättirastaita. Joiku on jo aikaisemmin suupieliä lipoen näitä lintuja vaaninut, mutta onneksi se on vain jäänyt pelkäksi vaanimiseksi. Tähän saakka.
Pojat olivat siis minulla juoksuvyössä kiinni ja taas kerran sellainen lintu pomppi huolettomana edellämme, josta pojat innostuivat ja alkoivat kiskomaan linnun luokse. Eivätpä he hirveästi ehtineet kiskomaan eteenpäin kun tajusin, että Joikulla olikin tuo pikkulintu suussa! Itse menin inhotuksesta paniikkiin, eihän minulla ollut edes mitään käsineitä joilla ottaa lintu pois Joikulta. Lintu epätoivoisesti räpiköi Joikun suussa, Joiku tyytyväisenä pyllähti istumaan maahan, minä kiljuin vieressä ja Jimmy katseli hölmönä tyyliin Mitä täällä tapahtuu? Oli se varmaan eri koominen näky! Onneksi Joiku lopulta pudotti linnun suustaan, jolloin sain kiskaistua tämän kauemmaksi. Lintu-parka jäi maahan retkottamaan kun me jatkoimme lenkkiämme, minä inhotuksesta vieläkin puistatellen ja Joiku haikeana saalistaan katsellen. Eipä tehnyt loppupäivänä mieli vastaanottaa märkiä pusuja Joiku-pojalta!
"Tää nyt on tätä pennun arkea, mitäs oletit?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti